fbpx

Blogi: Tarinaa tavoitteellisuudesta – Tunturimaraton 2018

Edellisten maanläheisten blogipäivitysten jälkeen tarjoan hieman eläimellisemmän tarinan, johon liittyy vahvasti Tavoitteellisuus ja Sisu.

Talvella on aikaa asettaa tavoitteita tulevaan kauteen menneitä muistellen. Puhun kisakaudesta, sillä nautin suunnattomasti kilpailemisestä ja siihen liittyvästä euforiasta. Tuleva tarina kertookin, miten tavoitteellinen harjoittelu, kova kilpailuvietti ja taistelu sijoituksista muuttuu selviytymistaisteluksi, josta suurimmat euforiat tuleekin kilpailemisen sijaan selviytymisestä.

Kesä 2018

Minä uskon, että asettamalla tavoitteet korkealle saavutetaan tuloksellisesti parempi lopputulos, verrattuna siihen, jos tavoite on asetettu realistiselle tasolle tai jos tavoite on vaikkapa helposti saavutettavissa.

Fyysinen kestävyys on rajoitettu päivän kuntotason mukaan. Psyykkinen valmistautuminen sekä henkinen kantti ovat asioita joista voi saada yllättävänkin paljon lisäbuustia sekä nostoa suorituskykyyn, matkalla kuin matkalla.

Mennäänpä itse asiaan ja kesän 2018 Jukolanviestin jälkeiseen aikaan. Jukolasta palautuminen kesti odotettua kauemmin johtuen kuivasta kuusenoksasta, joka tunkeutui yllättäen kesken suorituksen silmämunani viereen. Mutta varsin pian lähdin asettamaan tavoitteita loppukesälle sekä syksylle.

Pyhän Tunturimaraton oli ollut mielessä jo muutaman vuoden. Tunturimaratoni on yksi Buff Trail Tourin osakilpailu. Kyseessä on haastava, mutta juostava reitti, jonka voisi hyvässä kunnossa toteuttaa varsin reipasta vauhtia, toisin kuin yli 50 km:n reitit.

Tavoite Pyhällä oli voitto, mutta myös mahdollisimman hallittu suoritus eli erittäin vaikeasti saavutettava tulos 🙂 Näin siis ajattelin kesäkuussa.

Esa treenaa

Treeniä, treeniä, treeniä

Heinäkuussa, 4-6 viikkoa ennen Tunturimaratonia, teen muutaman pidemmän polkujuoksuharjoituksen. Harjoitukset toteutan ilman lisäenergiaa tai vettä. Ensimmäisen näistä ns. avainharjoituksista juoksen ihan kilpailukykyisellä vauhdilla pääosin poluilla, mittaa noin 26 km. Vauhti on loppuun asti hyvää ja minkäänlaista uupumusta ei tule. Tuntuu hyvältä ja olen varsin luottavainen kuntotasooni.

Päätän jatkossa koventaa harjoituksia lisäämällä vauhtia sekä juoksemalla entistä enemmän mäkeä. Matkallisesti harjoitukset ovat hieman lyhempiä 15-23 km. Kolme viikkoa ennen H-hetkeä teen keskellä päivää 30 asteen helteessä, kovatehoisen harjoituksen mikä päättyy 16 km:n kohdalla pohkeen syvän lihaksen kramppiin. Jalka paranee siedettäväksi parissa päivässä ja lähden taas juoksemaan.

Aloitan juoksuharjoituksen kevyesti pehmeässä maastossa, mikä tavallaan “salli rasitusvammoja ja lieventää kipuja”. Siirryn maastosta tielle ja en ehdi juosta kun kilometrin, niin samaan pohkeeseen sattuu pahaenteisesti. Lihasrevähdys on tosiasia. Hierontaa ja huoltavaa harjoitusta teen sillä tarkoituksella että pääsen mahdollisimman pian taas harjoitusten pariin.

Aika kuluu ja huollan itseäni vaan päästäkseni ylipäänsä juoksemaan Tunturimaratonin. Alle viikko ennen maratonia otan ensimmäisiä juoksuaskelia kahteen viikkoon ja ymmärrän, ettei enää ole aikaa tehdä ainuttakaan Tunturimaratonia hyödyntävää harjoitusta.

Kaikki voitava on tehty – kilpailukunto on nyt tämä. Näillä eväillä mennään kohti Pyhätunturin polkujuoksumaratonia.

Taktiikka

Noin kuukausi ennen kilpailua kuulin huhuja, että Jere Pajunen olisi tunturimaratonin lähtöviivalla, joten kilpailun voittaminen vaatisi erityisen onnistuneen valmistautumisen, vauhdinjaon sekä taktiikan. Jere on osoittautunut olevan alle maratonmittaisilla matkoilla lyömätön. Taktiikkana oli:

  1. aloittaa mahdollisimman rauhallisesti etenkin ylämäissä
  2. pysytellä mahdollisimman lähellä Jereä (havaitsemattomissa mutta mahdollisesti selkää hyödyntäen)
  3. kelata alamäissä tarvittaessa kiinni, jottei eroa syntyisi liikaa
  4. loppumatkan tiukat ylä- ja alamäet mahdollisimman aggressiivisesti, eli voimia tulisi olla tässä vaiheessä vielä paljon jäljellä. Viimeiseen ylämäkeen selkä kiinni ja irtiottoyritys.

Lähtöviivalla saan luotettavalta lähteeltä tiedon (J.Pajunen), että alun vauhdinjako tulee olla mahdollisimman rauhallinen. Jereä kiinnostaa ainoastaan Trailtourin 100 pistettä, eli voitto.

Uupuminen ei ole vaihtoehto. Nämä sanat kelpasivat keskenkuntoisellekin juoksijalle, eli minulle.
Ekat kilometrit ovat varsin juostavia pois lukien Aittakurun rappuset, joihin olin jo tutustunut edellisenä iltana.

Let’s go!

Lähtö tapahtui ja alkuvauhti tuntui keuhkoissa. Kunto vaikuttaa huolestuttavalta. Pajusen ja Pohjoisenmies-Nordmanin juoksu näyttää hyvältä ja he irtoavat limpusta. Juttelevatkin. Aittakurun rappusissa saan karanneet kiinni. Säästelevät ilmeisesti jalkoja iskurasitukselta. Tasaisella pojat jatkavat juttelemista ja karkaavat jälleen. Ei ole mahdollisuuksia seurata. Alkumatkan kilometriajat ja happomattomuus osoittaa kuitenkin, että vauhti ei ole liian kovaa, vaikka keuhkot huutavatkin tottumattomuudesta. Reilusti alle 4 minuutin kilometrejäkin pukkaa, mutta kärki karkaa näkymättömiin.

Edessä pitkä ylämäki Noitatunturin rinteelle, jossa on ensimmäinen juottopaikka. Otan rauhallisesti pari mukillista vettä, on ollut erittäin epämiellyttävä alku tälle maratonille.

Myös pohkeen revähdyvamman kipupiste tuntuu ja mielessä käy että jokainen kilometri voi olla se viimeinen. Kuitenkin syke, hengitys ja maasto tasaantuu.

Optimia olisi nyt palautua ja mahdollisesti kelata alamäkivoittoisella pätkällä hieman kärkeä kiinni. Rullailen reippaasti kivikkoisessa alamäessä ja saavutan Nordmanin ja hieman myöhemmin myös Pajusen siten, että saavun 12 km:n juottopaikalle heti hänen peesissään. Ollaan 4 minuuttia alle Ansion reittiennätystä. Juoton aikana Jere karkaa hieman sekä pitää hieman reippaampaa vahtia Huttutunturin mäessä.

Päätän juosta omaa vauhtia. Aina puolimatkaan tuntuu yllättävän helpolta, ehkä liiankin. Olisi ollut mahdollista juosta kovempaa. Saavutan puolimatkan. Kello näyttää 1h 36min ja Jere on käynyt tässä 1½ minuuttia aikaisemmin. Edessä on Latvavaaran ylitys. Säästelen hieman ylämäessä ja juoksen alamäet pienellä riskillä. Latvavaara on erittäin kivikkoinen, eikä jalat olekaan enää kovin tuoreita. Alamäessä menen ylivauhtia, mutkittelen, jarruttelen ja kontakti polkuun katoaa useamman kerran. Kulutan paljon voimia, vaikka alamäet pitäisi juosta rennommin. Huomaan, etten täysin enää hallitse jalkoja. Rennommalla juoksulla olisin tämän pätkän juossut samaa vauhtia.

Vaikeuksien kautta eteenpäin

Laskuvoittoinen osuus muuttuu nousuksi. Heti ensimmäisten ylämäkiaskelten aikana huomaan, että lantio on jumiutumassa. Lonkankoukistajat ovat voimattomat ja lukkiutumassa. Hyvään matkavauhtiin tulee heti 1 min/km lisää. Pelkään pahinta. Myös jo alkumatkasta hieman ärtynyt vanha pohjevamma alkaa tuntua kivuliaammalta. Saavun 34 km:n juomapaikalle puoliksi lyötynä. Saan väliaikatiedon: 5 min kärkeen. Kelloa tarkastamalla näen, että alitan vielä Ansion reittiennätysväliajan.

Tankkailen vielä hetken ja jatkan kohti Peurakeron nousua, mikä on myös maratonin toiseksi viimeinen suurnousu. Kivulle ei kannata antaa valtaa, sillä se ei kuitenkaan enää hellitä takaisin mukavuusalueelle. Lonkka menee ylämäessä täysin jumiin ja juoksen kun ankka.

Mäen laella näen edessä valoa. Valon seassa loistaa ihmishahmo. Hahmo näyttää tyytyväiseltä. Hän hymyilee minulle ihan kuin olisi minua vastassa. Herään todellisuuteen ja totean, että Ylen toimittaja Krapuhan se siinä. Hän alkaa vauhdissa kysyä kuulumisia. Koeta siinä nyt sitten keskustella asiallisesti, kun haahuilet hallusinaatioiden rajamailla.

Esa sisulla

Askel askeleelta eteenpäin

Maaliin on vielä pitkä matka. Pyyhkäisen likomärältä otsalta hiet pois. Tunturituuli viilentää mukavasti. Kaukana horisontissa näkyykin jo Pyhätunturin huippu. Koetan edetä mahdollisimman nopeasti. Askellan tarkasti, että pystyn ylläpitämään vauhtia. Pakotan katseen pysymään hiukan edessä, eikä ainoastaan jaloissa, kompastun ja haahuilen silti aina välillä pois polulta. Tasapaino heittelee paikka paikoin pahasti. Tässä tilanteessa kompastuminen voisi johtaa pahaan kaatumiseen. Kaatuisin kun kuivunut kelo.

Ohitan lyhyemmällä matkalla olevia ja pelkään kolarointia, sillä itsellä ei ole jalkoja reagoida ainoaaseen väistöliikkeeseen, jarruista puhumattakaan. Kilometri kilometriltä lähestyn maalia. Olen jo valmistautunut että reitti olisi gps:n mukaan selvästi ylipitkä. Ylipitkä reitti ei haittaa. Käytännössä maali näkyy jo ja tunnen reitin. Se on heti seuraavan mäen (lue: Pyhätunturin) takana.

Olen päättänyt, että maaliin saavun olosuhteisiin nähden mahdollisimman nopeasti, enkä yhtään anna periksi. Lähestyn viimeistä juomapaikkaa jonka olen päättänyt jättää kokonaan käyttämättä, sillä maali ei ole kovin kaukana ja energiatasoon se ei ehdi vaikuttaa. Energiataso tuntuu muutenkin olevan riittävä eikä suoritukseni jää energiavajeesta kiinni. Samalla joku iskee kantaani kiinni. Kumpulan Jussi kuittaa ohi kevyen näköisellä askeleella!

Saavumme juomapaikalle ja otan kuitenkin pienet kulaukset vettä. Edessä on helpompaa alustaa. En pysty vastaamaan Kumpulan matkavauhtiin ja kadotan selän varsin nopeasti (oma näkökenttä yltää ainostaan noin 18 metriin). Saavun Pyhätunturin nousuun. Unelmani loppunousun agressiivisesta etenemisestä voin heti unohtaa. Pumppaan ylämäessä käsillä minkä jaksan. Eteneminen on erittäin hidasta. Kellokin näyttää 15 min/km. Taistelen. Huomaan että pumppailen käsillä vaikka on ollut hetken tasaistakin.

Sisulla kohti maalia

Vaihdan ankkajuoksuun hetkeksi. Lonkat eivät enää liiku yhtään. Ei puhettakaan, että voisi juosta ylämäkeen. Huippu alkaa näkyä. Nousen pitkän matkaa, jonka jälkeen on vielä piiitkä matka huipulle. Gps näyttää jo maratonia. Eksyn reitiltä. Palaan polulle ja suoritan vielä viimeisetkin nousumetrit. Saavun huipulle ja pääsen “juoksemaan” pätkän tietä. Katsoja kehuu askeleen keveyttä. Onhan sekin tapa kannustaa lähes liikuntakyvytöntä, mutta myönnettäköön että kannustus saa etenemisen tuntumaan paremmalta.

Maalialueen kuulutus kuuluu jo ja viimeinen väliaikapiste on ohitettu. Edessä on tiukka lasku maaliin. Reisiä polttaa ja pohjekin antaa krampin merkkejä.

Lonkka on sietämättömän kipeä, mutta maali alkaa jo näkyä. Pujottelen rinnettä alas kohti maalia ja uskon pääseväni maaliin. Ylitän helpottuneena maaliviivan.

Voin pysähtyä ja istahtaa alas nurmikolle. Kameramiehet haluavat minulta jonkinlaisen hienon maalintulokuvan tuuletuksineen, mutta siihen en kykene, vaikka sisälläni tunnen kokevani jotain tavallaan ennenkokematonta.

Kuinka pystyinkään liikkua tunnin sellaisessa tuskassa luovuttamatta? Olisi ollut niin helppo lyödä hanskat tiskiin. Oli vielä roppakaupalla vaikeuksia, esteitä ja selityksiä jotka olisivat riittäneet. Olihan se kipu ja kivunsieto jo sellainen kokemus että jo senkin takia ei voinut antaa periksi. Hieman sadistista ajattelua, mutta näin se vaan on. Siistiä.

Summasummarum

Ehkä tämä oli sitä itsensä ylittämistä, josta usein kuntoilupiireissä puhutaan. Sijoittuminen kolmen joukkoon oli myös ehdottoman kova motivaattori loppumatkalle. Taakse en katsonut, vaan liikuin maksimivauhtia. Vaikka maksimivauhti ei ollut kovin nopeaa etenemistä, se toi itseni mahdollisimman nopeasti yli maaliviivan.

Kaikilla on jonkinlaiset tavoitteet, jotka vievät niin kisoissa kun arjessa eteenpäin. Minulla oli aluksi tulostavoite, sitten reitin aikana syttyi tavoite selviytymisestä, itsensä ylittämisestä sekä elämys lähes sietämättömästä kivusta. Näistä ainesosista koostui minun euforinen voittajafiilis ylitettyäni maaliviivan Pyhällä 2018.

Esa Huttunen on Team SisuXtrailin ideanikkari ja ratamestari. Hän on suunnistuksen muutamankertainen SM-mitalisti, omien polkujensa juoksija sekä La Sportiva Team Finlandin polkujuoksija.